Ken söi kesävoin?

voimuotteja Alkukantainen voinvalmistustapa oli vatkata hapanta maitoa esimerkiksi vispilällä tai lusikalla tuohiroppeessa tai saviruukussa. Keskiajalla alettiin käyttää kirnua, jonne laitettiin hapatetun maidon päältä kuorittu kerma. Maitoastiat oli pestävä huolellisesti. Apuna käytettiin hiekkaa ja kiviä ja astiat kuivatettiin auringossa. Tavallinen kansanomainen voi oli hyvin suolaista ja sitä käytettiin ruuanvalmistuksessa. Voin siveleminen leivälle on melko uusi tapa.

Voikauppaa oli käyty aikaisemminkin, mutta varsinainen voikauppa alkoi vasta 1800-luvun puolivälissä. Tällöin alkoi myös meijeriliike kehittyä. Todella meijeritoiminta pääsi käyntiin 1870-luvulla, jolloin käyttöön tuliseparaattori. Se oli ensimmäisiä maaseudulla käyttöön otettuja koneita. Kotimaan voikauppa lisääntyi, kun kaupungeissa alettiin luopua karjanpidosta. Maalaiset tulivat kaupunkien toreille myymään voita 1 - 1½kg:n paloissa. Voi oli pakattu puupyttyihin tai voipaperiin.

Kuvassa on voimuotti, johon mahtuu kilo voita. Voi on tasoitettu lastalla, josta siihen on jäänyt kaunis pinta. Muotti avautuu, jolloin voipalan saa ehjänä ulos. Voi on kääritty voipaperiin ja viety myytäväksi. Voinappivormu eli muotti on Pentti Eerolan lahjoitus. Puinen iso voipytty on peräisin Perttulan tilalta Ernst Leisiolta.

Sokeria käytettiin lääkkeenä

sokeritoppa, sokerileikkuri ja sokerisaksetEnsimmäinen suomalainen sokerinvalmistamo avattiin Turkuun vuonna 1756, vaikka sokeri tunnettiin Pohjoismaissa jo 1500-luvulla. Aluksi se oli ensisijaisesti lääkkeenä käytetty nautintoaine ja toissijaisesti ruokien mauste. Sokeria tuotiin mm. Kreetalta, Kanarian saarilta tai Venetsian kauppakaupungista.

Raakasokeri puhdistettiin ja saatettiin käyttökuntoon eurooppalaisissa puhdistamoissa. Suomen Sokeri Osakeyhtiö perustettiin vuonna 1918, kun kuusi eri puolilla Suomea olevaa tehdasta yhdistyi. Suurin näistä oli Töölön sokeritehdas, joka oli aloittanut toimintansa jo vuonna 1823.

Muistatko sokeritopan?

Kartiomainen sokeritoppa palautuu muotonsa puolesta sokerimassan valamiseen perustuvaan tekniikkaan. Toppa oli käytössä pitkään mutta palasokeri alkoi syrjäyttää sitä: esimerkiksi vuonna 1930 oli 2/3 koko sokerin tuotannosta palasokeria. Toppasokeri pilkottiin erilaisilla teräaseilla tai sepän tekemillä sokerisaksilla. Sokerileikkurissa on veitsihakkuri ja reiällinen välipohja, jonka läpi muruset valuvat alempaan laatikkoon talteen otettavaksi. Topan kärkeä pidettiin makeampana kuin pohjaa. Viimeisenä sokeritoppia valmisti Suomessa Vaasan sokeritehdas, jossa niiden valmistus loppui vuonna 1957. Töölön tehtailla ei enää tehty kekoja sotavuosien jälkeen, joten museon siellä valmistettu toppa on ainakin 60-vuotias. Kuvassa oleva toppa on saatu museolle Viitaniemen kartanon Mäklineiltä, samoin kuin sokerileikkurikin. Sokerisakset on ostettu Viljo Seppälältä.

Lähteet: Heikki Hongisto, Kaksisataa vuotta toppasokeria, Helsinki 1987. Suomen Sokeri Osakeyhtiö 19181968, Helsinki 1970.
Tapio Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri, WSOY 1975.

Vohveleita paistettiin jo antiikin Kreikassa

vohvelirauta Vohvelin tyyppisten leivonnaisten paistamisella on juuret antiikin Kreikassa asti. Tapa yleistyi Euroopassa 1100-luvulla ja keskiajan lopulla nimeksi vakiintui vohveli.

Vanhimmat tiedot vohvelista Suomessa löytyvät 1700-luvun lopulta säätyläisten piiristä, kansaomaisesta vohvelinpaistosta tietoja on vasta 100 vuotta myöhemmin. Silloin valurautaisen hellankannen ja rautauunin yleistyminen mullisti monin tavoin keittiön toimintoja ja ruuanvalmistusta. Irrotettavat hellanrenkaat loivat muuntelumahdollisuuksia.

Rautahellaa varten kehitettiin myös kokonaan uudenmallinen ns. kieppuva vohvelipannu. Sen kehysosa asetettiin irrotettujen hellanrenkaiden jättämään aukkoon. Kehyksen päälle asetettu toisesta reunastaan saranoitu vohvelirauta voitiin kääntää akseleiden varassa vohvelin kypsymisen mukaan. Paisto-osa muodostui viidestä sydänkuviosta, joka on käytössä sähköraudoissa edelleen.

Vohveliraudat taottiin käsin 1800-luvulle saakka, jolloin niitä alkoivat valmistaa rautaruukit. Suomessa suurimpia valmistajia olivat Fiskars ja Högfors. Sepät eivät yleensä merkinneet takomiaan rautoja eivätkä kaikki tehtaatkaan. Sen vuoksi vohvelirautojen ajoittaminen on vaikeaa. Museon yksilön alkuperästä ei ole minkäänlaista tietoa. Se on kuitenkin ns. kieppuva rauta kehysosineen.

Vohveli kuin näkkileipä

Säätyläiset söivät vohveleita kahvin kanssa tai jälkiruokana ja niihin oli käytetty runsaasti kermaa ja voita sekä kananmunia. Kansanomainen vohvelitaikina tehtiin usein vain vedestä ja ruisjauhoista, vaihtoehtoisesti ohrasta. Nesteenä voitiin käyttää myös kuorittua maitoa, viiliä tai kaljaa. Rasvaa lisättiin varallisuudesta riippuen.

Vohvelit olivat kuivia, näkkileivän tapaisia. Niitä paistettiin juhlatilaisuuksiin ja erilaisiin maatalouden tapahtumiin kuten viljan loukuttamiseen tai mallassaunaan. Niitä on otettu myös evääksi tukkimetsään. 1900-luvun alkupuolelta lähtien vehnäjauhot ja kananmunat alkoivat yleistyä kansankin parissa.

Sähkö- ja kaasuhellojen yleistyminen 1930-luvulta alkaen katkaisi vohveliperinteen useissa talouksissa. Sähköisiä vohvelirautoja alkoi tulla 1950-luvulla, joskin ne alkoivat yleistyä vasta 1970-luvulla.