Kuppaussarvet

kuppaussarvia Suomessa kuppaus on tunnettu 1400-luvulta, ja ensimmäiset kirjatiedot löytyvät 1500-luvun puolivälistä. Koska elinvoiman uskottiin piilevän veressä, niin uskottiin myös, että heikkous, sairaus ja kaikki taudit asuivat veressä. Niinpä kuppausta ja toista vanhaa verenhoitotapaa – suoneniskentää – käytettiin juuri pahan ja sairaan veren poislaskemiseen.

Kuppaus ja suoneniskentä perustuivat käsitykseen, että tauti oli aiheutunut huonosta verestä, joka sitten kuppaamalla tai suonta iskemällä poistettiin ruumiista. Jos taudin uskottiin olevan pintaveressä, kupattiin.

Jopa 20 sarvea selkään

Saunan lämmössä kuppari iski suonta ja sarviensa imun avulla vähensi pahan veren määrää. Kuppari oli yleensä nainen ja toiselta ammatiltaan hieroja. Kupparin välineitä olivat sarvet ja partaveitsi. Sarven katkaistuun kärkipäähän oli sidottu ohueksi kalvoksi muokattu sianrakon kappale, jossa oli pieniä reikiä.

Kupattava asettui vatsalleen penkille tai istumaan rahille. Kuppari imi sarvet särkypaikkoihin, jolloin iho jäi koholle. Sarvi poistettiin ja ihoon iskettiin pieni haava. Kun sarvi asetettiin uudelleen paikalleen, voitiin sen kalvopuolelta imien saada veri tihkumaan. Selkään voitiin iskeä jopa 20 sarvea, niskaan, leukapieliin, sääriin ja nilkkoihin vain muutama.

Kovin hygieenistä ei touhu välttämättä entisaikaan ollut: veriset sarvet saatettiin huuhtoa samassa vedessä useampaan kertaan. Nykyisin kuppauksessa käytetään muovisia sarvia joiden päässä on kumiset imupallot. Välineet pestään vedellä ja sterilointiin käytetään erikoisdesinfektioaineita.

Museon kuppausvälineet ovat kuuluneet teiskolaiselle kupparille Amalia Kurkiselle, joka harjoitti ammattiaan ainakin 1940-luvulla.

Lähteinä Tapio Vuorela, Suomalainen kansankultturi, WSOY 1975. Lauri Kuusanmäki, Elämänmenoa entisaikaan, 1954. Aiheeseen liittyviä nettisivuja.

Tykkimyssy

tykkimyssyjäTykkimyssy on kansanomaisista muotipäähineistä nuorin. Sen tunnusmerkkinä on kankaalla verhottu kova paperikoppa eli itse myssy, jota reunustaa pitsi sekä taakse sidottu nauharuusuke. Pitsi nyplättiin määrämittaisena kutakin myssyä varten, mistä tulee nimikin, stycke = kappale.

Myssy on lähtöisin 1500-luvun Maria Stuartin päähineestä ja Ruotsissa ylhäisön muodista se jäi pois jo 1700-luvun loppuun mennessä. Porvarisnaisten pukuun sekä kansanomaiseen pukeutumiseen se tuli Länsi-Suomeen 1700-luvun alussa.

Silkkiä, taftia, brokadia

Tykkimyssyt olivat alun perin isokokoisia ja sametilla päällystettyjä. Myssy pieneni kuitenkin korupäähineeksi, jossa käytettiin silkkiä, taftia, palttinaa, damastia tai brokadia. Myssyt olivat eri värisiä, mutta kirjonta oli yleensä kasviaiheista.

Myssy ei ollut naimisissa olevan naisen etuoikeus vaan niitä käyttivät esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan ruotsalaispitäjissä neidot ensimmäisen ripillä käynnin jälkeen.

Tykkimyssyjä kuljetettiin kirkkomatkoilla erityisissä rasioissa, jotta ne pysyisivät siisteinä. Hieman ennen kirkkoon tuloa pysähdyttiin esimerkiksi liinakivelle, missä asu siistittiin ja myssy laitettiin päähän. Tällainen sileä liinakivi on myös Teiskon kirkon läheisyydessä. Tykkimyssyt jäivät pois yleisestä käytöstä 1800-luvun loppuun mennessä.

Museon myssyissä on jäljellä vain koppa. Vitriinissä olevat tykkimyssyt on omistanut teiskolainen Anni Rantanen. Sininen tykkimyssy on peräisin Viitaniemen kartanosta.teiskolainen kaakeliuuni

Lähde: Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri. WSOY 1975.

Kaakeliuuni

Kaakeliuunit alkoivat yleistyä Suomessa 1700-luvulla. Ruotsi-Suomessa keksittiin 1760-luvulla kiertoputkistolla varustettu uuni, joka teki asunnot nykyaikaisessa mielessä talvellakin asumiskelpoisiksi. Sen ansiosta esimerkiksi ikkunoita voitiin suurentaa. Kiertoputkistouunin ideana on, että savu kiertää niin kauan uunin sisällä, että se on ehtinyt luovuttaa suurimman osan lämmöstään.

Teiskon museon uunin kaakelit ovat teiskolaista valmistetta. Itä-Suomesta tuli Länsi-Teiskoon Gustaf Keinonen, joka osti Hannunsaran 1880-luvulla ja perusti sinne kaupan. Rusthollin maasto oli otollista kaakelin valmistamiseen, ja Keinonen perusti sinne kaakelitehtaan. Tuotteita vietiin mm. Tampereelle, Loimaalle, Hämeenlinnaan ja Turkuun.

Tehdas oli hyvä työllistäjä, sillä kaakeleiden ja polttopuiden kuljettamiseen tarvittiin miehiä. Tehdas toimi 1893 – 1897, kunnes Gustaf Keinonen myi rusthollin Rosenlewille.