Keinustuolin minäkin ostan…

amerikkalaismallinen vaijerikeinu

Keinutuoli yleistyi Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Sille oli ominaista raskasjalaksisuus ja aikakauden tuolimallin jäljittely. Usein keinutuolit olivat pehmustettuja, ja keinumissuunta saattoi olla myös sivuttainen.

Istun kultani kanssa

Kahdenistuttava keinutuoli on ehkä kaikkein tyypillisin suomalainen huonekalu. Se on levinnyt itärajalle saakka, mutta rajan toisella puolen sitä ei tunneta. Aikoinaan kahdenistuttavia keinuja tehtiin kihlaparin istuimiksi. Se oli säädyllinen seurustelupaikka.

Suomessa on kolme keinutuolimallia, joiden jaottelu perustuu valmistuspaikkakuntaan: sekä nakkilalaisen että urjalalaisen tuolin taustalla on yhteinen esikuva, pitkä- ja ohutjalkainen amerikkalainen Boston-tuoli, joka kotiutui Suomeen 1840-luvulla. 1800-luvun lopulla kolmanneksi valmistuskeskukseksi nousi Joensuu.

Keinu kiikkuu komeasti

Museolla on myös hieman erilainen amerikkalaismallinen vaijerikeinu, jonka on lahjoittanut Helvi Naappila. Sen alla on kahdet vastakkain asetetut kaarevat jalakset, jotka on kiinnitetty toisiinsa vaijereilla. Keinuminen oli ennemminkin nyökyttelyä. Nämä keinutuolit olivat todennäköisesti ulkomaalaisia, mutta niistä kehittyi yksinkertaistettu malli, jota valmistettiin Suomessa teollisesti 1920–30-luvuilla.

Keinuja ovat lahjoittaneet myös mm. Jussi Mäenpää, Pentti Eerola sekä Kalle Rajalan perikunta.

Lähteet: Heinonen, Jorma ja Vuoristo, Osmo, Antiikkikirja, 1984. von Konow, Jatta, Keinutuoli, 1996. Otsikot suomalaisesta kansanlaulusta.

Saunatuijusta suutarinsilmään

museon kaunis öljylamppu, kuvaaja Ulla AuerTakkavalkea, päre ja kynttilät olivat ennen öljylamppua pimeän ajan ainoat valonlähteet. Liesi valaisi lähiympäristöään, kauempana käytettiin pärettä. Päre piti vaihtaa uuteen n. joka neljännestunti. Kynttilöitä käytettiin aluksi juhlissa ja erityistilaisuuksissa mutta pian kotona valmistetut talikynttilät tulivat arkikäyttöönkin.

Öljylamppu levisi Suomeen 1850-luvulla. Vuosisadan vaihteeseen mennessä siitä oli tullut joka kodin valaisin. Tavallisin öljyvalaisintyyppi oli 1800-luvun lopulla katosta riippuva tai pöydälle sijoitettava valkokupuinen öljylamppu. Puurinkorvesta peräisin oleva kaunis lamppu, joka riippuu museon salissa, on Mauno Tarkkalan lahjoittama.

Ensimmäisiä öljylamppuja olivat naurisöljylamput, jossa rasvasäiliönä oli onteloitu nauris. Niitä seurasivat tuijut, jotka olivat "pieniä, pahaisia läkkisiä kitupiikkejä, joiden nokassa pikkuruinen tulennokare tuhrusi". Polttoaineena käytettiin kalan tai muun eläimen rasvaa, ja palava sydän oli pellavaa.

Erikoinen valaistussysteemi oli ns. suutarinsilmä: vedellä täytetty lasipallo, joka sijoitettiin valonlähteenä toimivan kynttilän ja työskentelykohdan väliin niin, että se keskitti voimakkaan valon pienelle alueelle. Sitä käyttivät tarkan työn tekijät kuten suutarit ja kultasepät.

Lähteet: Lauri Jäntti, Talonpoikaisesineistön katoavaa kauneutta, 1970. Lauri Jäntti, Isoäitiemme aika kuvien kertomana, 1973. Jorma Heinonen, Osmo Vuoristo, Antiikkikirja.

(Huomautus: kuvan öljylamppu anastettiin museomurrossa 2005.)

Kello raksuttaa mennyttä aikaa

Vanhimpia ajanmittareita ovat aurinkokello ja tiimalasi. Sana tunti opittiin tuntemaan kirkonmenojen aikaan saarnatuolin reunaan kiinnitetyn tiimalasin hiekan juoksua tarkkailemalla mutta talonpojille näin lyhyellä aikavälillä ei ollut juuri merkitystä.

Yleensä tapahtumat ajoitettiin nimipäivien tai juhlapyhien mukaan. Vasta 1860 –70 -luvuilla alettiin toimia aikataulujen mukaan: esimerkiksi tehtaiden pillit kutsuivat töihin yksi museon kelloistaja ilmoittivat työn päättymisestä.

Tornikellosta schwarzwaldilaiseen

Ensimmäiset mekaaniset kellot tulivat käyttöön 1200-luvun lopulla. Sellainen asennettiin tavallisesti kirkon tai raatihuoneen torniin. Esimerkiksi 1550-luvun alussa Turun tuomiokirkossa ja Olavinlinnassa oli tornikello. 1600-luvun alusta on tieto Liuksialan kartanon seinäkellosta, joka on vanhimpia yksityiskodin kellosta olevia tietoja.

Säätyläiskodeissa saivat saksalaiset Becker-seinäkellot suuren suosion kaappikellojen rinnalla ja kellot alkoivat yleistyä muuallakin 1800-luvun puolivälissä.

Yläosastaan puolipyöreällä, usein ruusukuvioisella taululla varustettu schwarzwaldilainen seinäkello oli taloissa ja torpissa tuttu tupakello 1900-luvulle asti. Nämä kellot olivat jatkuvasti saksalaista tuontitavaraa. Erikoisuuksina syntyi niiden suomalaisia jäljitelmiä, jotka olivat alusta loppuun puutyötä: niissä oli puiset rattaatkin.

Museon kellot

Keittiössä on ruusukuvioinen schwarzwaldilainen seinäkello, jonka on lahjoittanut Kunnar Kivistö. Vanhan emännän huoneessa samaa tyyppiä edustava Olga Keskisen lahjoittama kello, jossa on päiväys 29.6.1881. Nuoren emännän huoneessa on seppä Arvid Ilmarisen valmistama ajannäyttäjä. Isännän huoneen on ilmeisesti ns. Becker-kello takana olevan tekstin perusteella. Sen on lahjoittanut Helvi Naappila samoin kuin salin komean kotkakellonkin. Se on ostettu turkulaisesta kellosepänliikkeestä ja siinä on vuosiluku 1908.

Lähteet: Jäntti, Lauri, Oi niitä aikoja, 1975. Heinonen, Jorma ja Vuoristo, Osmo, Antiikkikirja, 1984. Vuorela, Toivo, Suomalainen kansankulttuuri, 1975.

(Kuvan kotkakello anastettiin museomurrossa 2005.)