Nukkeleikit opettivat tytöille naisen roolin

Edessä Sirkka ja Ville. Vaunuissa vasemmalta Molla-Maija (vas.), Birgitta ja Tarja sekä tuntematon kaljuuntunut nukke

Tyttöjen perinteinen leikkikalu on nukke. Niitä on ajoitettu jopa kivikaudelle saakka ja esimerkiksi Kreikasta on löytynyt puunukkeja, joilla on liikkuvat kädet ja jalat.

Nukke kertoo materiaalin ja teknisen kehityksen historiasta mutta myös kuvastaa aikakausien pukuhistoriaa ja kauneusihanteita. Esimerkiksi keskiajalla uskonnolliset nuket olivat yleisiä, materiaalina oli usein savi. Puunuken pää, jalat ja kädet maalattiin valkoisiksi ja joskus pintaan laitettiin kipsinen massakerros. Kankaasta tehty vartalo täytettiin sahanpuruilla tai viljalla.

Puunukelta huomiota alkoivat viedä uudet materiaalit: paperimassa, posliini, kumi, guttaperkka, selluloidi ja metalli, sotien jälkeen muovi.

Suomessa leikittiin riepunukeilla

Teollista nukketuotantoa on ollut 200 vuotta, massatuotantoa 1870-luvulta lähtien. Tuolloin alettiin valmistaa vauvanukkeja. Aikaisemmat nuket esittivät aikuisia ihmisiä.

Vanha suomalainen nukke oli riepunukke, jolla oli iso, hiekalla tai sahajauholla täytetty pää. Nuken runko voitiin tehdä puusta tai muusta saatavilla olevasta materiaalista kuten päreestä, savesta tai luusta. Nukkien puvusto kuvastaa muodin vaihteluita, vaatteet tehtiin usein itse. Ostonukkien ohella perinteinen suomalainen nukke on mollamaija.

Mummo- ja pappanuket puuttuvat

Nukkeleikki oli tärkeä kasvatuksellinen leikki: se osoitti lapsille mitkä arvot vallitsivat yhteiskunnassa ja opetti samalla naisen roolia.

Nukkekotien nuket olivat hyvinvoivia keski-ikäisiä naisia ja miehiä, yleensä niihin kuului myös kaksi lasta, lastenhoitaja ja koira. Nykyään nuket ovat nuoria ja hoikkia. Mummot ja papat eivät ole kuuluneet leikkiin. Nukkekodin edeltäjiä olivat ns. Nürnbergin kaapit 1600-luvulta. Ne toimivat havaintomateriaalina kodin- ja taloudenhoidon opastuksessa.

Kuvan nuket

Teiskon museossa kuvatuista nukeista ruudulliseen pukuun puettu on Sirkka, syntynyt vuonna 1937. Vaunuissa keskellä oleva nukke on guttaperkkaa, ja siinä on täytteenä sahanpurua ja pumpulia. Se nimettiin Birgitaksi, koska se on Ruotsista lähtöisin. Birgitta on syntynyt 40-luvulla.

Mollamaija on koulussa itse tehty 50-luvulla. Vaunuissa oikealla istuva osittain kalju nukke on 1920-luvulta, niin kuin ilmeisesti vaunutkin. Tarja-nuken puvussa on valkeat kaulukset. Tarjakin on kotoisin Ruotsista ja syntynyt v. 1952. Vaunujen edessä oikealla istuva räsynukke Ville on syntynyt Petäjäkodissa (vanhainkoti) vuonna 1983 ja matkustanut unikaverina Pohjoismaissa. Paljon rakastettu ja maailmaa nähnyt!

Lähteenä Nukke- ja pukumuseon julkaisuja: Marketta Franck, Ja leikki käy, no 32. 1999. Marketta Franck, Homo ludens - leikkivä ihminen. no 16, 1990. Katri Pyysalo, Puulelun patinaa, no 40, 2003 sekä Anna-Lisa Amberg ja Benita Suomi, Suuri suomalainen nukkekirja, 1997. Maija-Liisa Lehto, Huwikaluja lapsille, vanhat suomalaiset lelut, 1996. Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri, 1975.

museon ompelukoneitaSuoraa ja kaarevaa saumaa

Teollinen vallankumous käynnistyi tekstiilien valmistuksen piiristä. Kehruu- ja kutomakoneen avulla valmistetun kankaan jalostaminen valmiiksi tuotteiksi työllisti valtavan määrän ompelijoita.

Paineita ompelukoneen keksimiseen oli, ja ensimmäinen toimiva kone valmistui 1830 Ranskassa. Kuuluisin ompelukoneen kehittäjä oli kuitenkin amerikkalainen Isaac Merrit Singer, joka rakensi edeltäjiensä keksintöjen pohjalta ensimmäisen jatkuvakäyttöisen ompelukoneen vuonna 1850.

Konetta voitiin käyttää polkimella, ja kädet jäivät vapaaksi ohjaamaan kangasta. Tämä kone oli ensimmäinen, jolla saattoi ommella suoraa tai kaarevaa, pituudeltaan haluttua saumaa miten kauan tahansa.

Puheen voimalla

Ensimmäiset koneet kehitettiin teollisuuskäyttöön, mutta pian tehtiin kevyempirakenteisia koneita kotikäyttöä varten. 1860-luvun puolivälistä lähtien koneisiin alettiin suunnitella lisälaitteita, joiden avulla voitiin mm. tehdä napinläpiä ja koruommella.

Sähkömoottoriliitäntä kotikoneeseen oli olemassa Singerillä jo 1887, mutta vasta 1920-luvulla tuli kannettava sähkökone kotikäyttöön. Muitakin voimanlähteitä keksittiin: Edison keksi ompelukoneen, joka kävi puheen voimalla!

Suomen ensimmäinen kodinkone

Singer tytäryhtiöineen dominoi ompelukonemarkkinoita 1800–1900-luvun taitteessa. Sen jo vuonna 1856 kehittämä osamaksujärjestelmä ja käytettyjen koneiden myyntiverkosto mahdollisti koneiden hankkimisen alemmissakin yhteiskuntaryhmissä. Ompelukoneen läpimurto Suomessa ajoittuu juuri tähän aikaan. Siitä tuli ensimmäinen kodinkone ja sen merkitystä hyvän perheenemännän taloudenpidolle korostettiin 1920–30-luvuilla.

Etualalla olevan Singerin on lahjoittanut Lasse Valkeeniemi Kajasniemestä ja takana oleva samanmerkkinen kone on Helvi Naappilalta, pieni kone puolestaan Reino Erkiöltä Rauhalasta. Museolla on vielä yksi kone, Husqvarna, jonka on lahjoittanut Eeva Raunio.

Lähde: Willberg, Leena, Ompelukone - ensimmäinen kodinkone, Pirkanmaan maakuntamuseon julkaisuja, 1988.

Valokuvan historiaa

Ennen televisiota nojatuolimatkat tehtiin stereoskoopin avulla. 1800-luvun jälkipuolella harva oli käynyt lähikaupunkia pidemmällä. Valokuvat tarjosivat näkymiä muualta, niin kotimaasta kuin ulkomailtakin. Maisemia katseltiin usein stereokuvina: se oli kahdesta erillisestä kuvasta koostuva kuvapari, jonka avulla kuva-aihe näkyi kolmiulotteisena. Yleensä katseluun käytettiin erityistä laitetta, stereoskooppia, jossa kumpikin silmä katsoo erillistä kuvaa.

Stereoskoopin periaate tunnettiin jo ennen valokuvauksen keksimistä. Ensimmäiset tunnetut suomalaiset stereokuvat ovat 1860-luvulta. Erityisesti 1900-luvun alussa laite katselukortteineen kuului jokaisen aikaansa seuraavan kodin välineistöön. Museon katselulaitetta on käytetty Viitaniemen kartanossa ja sen on lahjoittanut C-F Mäklin.

Suomen ensimmäinen valokuva

Ensimmäinen suomalainen valokuva on päivätty 3.11.1842, kolme vuotta keksinnön julkistamisen jälkeen. Kuvan otti turkulainen piirilääkäri Henrik Cajander.

1800-luvun suurten mullistusten aikana valokuvasta tuli kansallisen identiteetin muovaaja. Yksilön minäkuvaa korostivat muotokuvat, erityisesti pahville liimatut käyntikorttikuvat, joista tuli hyvin suosittuja 1860-luvulla, jolloin varakkaampi väki omaksui muotokuvat. Edustavan kuvan hinta oli tuohon aikaan 7-10 ruplaa, kun sekatyömiehen päiväpalkka oli 40 kopeekkaa.

Koko kansan harrastus

Kansa omaksui valokuvan parikymmentä vuotta myöhemmin 1880-luvulla, kun valokuvaus astui nykyaikaan ja valokuvausprosessi yksinkertaistui. Silmänräpäyskuvista tuli vihdoin totta ja valokuvaajasta tuli sivullinen tarkkailija. Samalla valokuvaus levisi harrastuksena.

Värivalokuvaus toteutui Lumièren Autochromen tullessa myyntiin vuonna 1907. Aikaisemmin mustavalkokuvia oli korostettu maalaamalla.

Lähteet: Jäntti, Lauri, Oi niitä aikoja, 1975. Kukkonen, Vuorenmaa, Hinkka, Valokuvan taide. Suomalainen valokuva 18421992, 1992.